Aurinkoteatteri Kansallisteatterissa
Laulujoutsen 2024
Työpäiväkirja julkaistu alunperin Metan alustoilla
19.3.2024 Countdown osa 1.
Ajattelin vähän somettaa Laulujoutsenen prosessista tästä päivästä ensi-iltaan. Suurin osa tutuista tietysti on jo alalla, ja tää on ihan arkea, mutta itse lukisin somesta mieluiten ihmisten henkilökohtaisia päivityksiä algoritmin tarjoileman suositteleman kaupallisen sisällön sijaan joten countdown alkakoon!
Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistyönä valmistuvasta Laulujoutsenesta oli aamulla jäljellä 7,5 päivää, eli 15 neljän tunnin harjoitusta ennen myytyjä ennakoita. Ottaen huomioon että ryhmä pääsi harjoitushuoneesta saliin vasta eilen, se on suuren näyttämön esitykseksi ymmärtääkseni normaalia vähemmän harjoitusaikaa.
Mainitsinko jo että kyseessä on merirosvomusikaali?
Haipakkaa on siis tiedossa, mutta onneksi ensi-iltaan on vielä kuukausi aikaa pääsiäislomien tauottaessa flowta.
Normaalistihan äänisuunnittelijankin aikamääre on suhteellinen kun käytössä on myös yön pitkät tunnit. Silloin voi esim. miksata teoksen kerran, tai vaikka toisenkin, tai sekoilla muuten vaan tosi tuottoisassa mielentilassa 12-tunnin työpäivän jälkeen. Onneksi vain kerran on tähän asti aamulla ollut vastassa korruptoitunut sessiofile ja silloinkin softana toivottavasti jo edesmennyt SFX.
Tällä kertaa luvassa ei kuitenkaan ole suloisen yksinäisiä yön tunteja (vai vähän creepyjä koska aina sitä vähän mietityttää tarinat teattereiden kummituksista ja osaako sitä nyt sitten varmasti laittaa hälyn päälle lähtiessään vieraasta tilasta?) koska Kansiksen puolesta meitä rajoittaa teknisen henkilökunnan työajat.
Kun työpäivä loppuu, ääni on irti.
Onneksi olen itse vapaa mikkien miksaamisesta ja siihen on supertyyppi, joten saan keskittyä rauhassa oman tontin sisällä heilumiseen.
Ja heilumista tässä onkin vielä luvassa.
20.3.2024 Countdown osa 2.
Laulujoutsen, 7 päivää maksettuun yleisöön, 14 neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Sali on kyllä kaunis ku fan.
Tänään mentiin ensimmäinen näytös läpi ja, no okei taitaa olla kerrassaan toinen kerta kun se mennään läpi, mutta hommaahommaahommaa.
Toistaiseksi olen yrittänyt kiirepaniikin noustessa luottaa prosessiin: kun joku tuntuu tarpeeksi paskalta, häpeä saa aivot raksuttamaan ja keksimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ja vielä on näköjään paljon ajatustyötä tehtävänä.
Olisi ihanaa kun pystyisi ajattelemaan erikokoisia näyttämöitä tasa-arvoisina, koska niiden arvottamisessa ei ole mitään järkeä, mutta kyllä sitä väistämättä asettaa itselleen outoja paineita kun kerrankin on ISOLLA. Että nyt sitten pitäisi yltää johonkin erikoislaatuun?
Ehkä riittäisi ihan vaan omasta mielestään toimivat ratkaisut? Nyt just on vaikea luottaa sellaisiin, vai pyyhkiikö häpeän aalto vaikka kuinka painaisi yötä myöten?
Mä olen asettanut itselleni vuosien myötä pari tärppiä joiden toivon täyttyvän jokaisessa työssä jonka teen. Ensimmäinen on että työn tekemisestä täytyy oppia jokin uusi tekninen työtapa, kikka, laite, softa tai muu vastaava. Tämä täyttyy yleensä aika helposti koska jokaisessa projektissa on omat kommervenkkinsä.
Toinen tavoite on että esityksessä täytyy olla vähintään yksi äänellinen kohta jonka lopputulokseen olen itse tyytyväinen.
En vielä tiedä mikä se tulee tällä kertaa olemaan, mutta toivotaan että sellainen tulee. Muutamassa jutussa sellainen on jäänyt syntymättä ja silloin on hankala seistä itselleen pystypäin.
Suurella todennäköisyydellä sellainen ”erikoishyvä” kohta ei kuitenkaan välity mitenkään katsojille. Ehkä kyse on kohdasta joka ei suostunut asettumaan ennen oivallusta? Ehkä materiaalista joka on henkilökohtaista ja siten koskettaa? Ehkä kudoksesta jonka solmimisessa mielestään onnistui?
Laulujoutsenessa oleskellaan jonkin verran laivassa ja aika paljon viidakossa. Toistaiseksi kumpikaan lokaatio ei äänellisesti toimi. Miksauksen lisäksi mättää äänten sisältö. Pitäisi siis palata takaisin alkuperäisten sessioiden ääreen ja aloittaa alusta, yäk! Perusduunii.
21.3.2024 Countdown osa 3.
6,5 päivää yleisöön, 13 neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Tänään halusin kirjoittaa häpeästä, vaikka eihän siitä tietenkään HALUA, mutta eilen kirjoittamani päivityksen lause ”häpeän aalto” tuntui resonoivan työryhmässä. Mulla ainakin on tässä ammatissa ”sisälläni on kaksi sutta” -meemien tapaan kaksi ääntä ja sen toisen maskaamiseen menee paljon energiaa.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Mustanojan mukaan tyylilaji on ”huono koulunäytelmä”.
Mutta mitä on koulunäytelmä? Näkyvillä voi/pitää olla robusteja ratkaisuja? Missä sitten menee rimanalituksen ja aidon paskuuden raja?
Tällä viikolla ollaan oltu siinä pisteessä jossa harjoitussalin luonnosmaiset kohtaukset asetettiin kaikkien teknisten elementtien sekaan. On nousevia ja laskevia lavaelementtejä, verho joka voi tulla varomattoman päähän ja paljon uutta tarpeistoa.
Nyt ollaan sitten tilanteessa jossa todetaan että huh huh. Meiltä puuttuu viikon verran aikaa että oltaisiin ehditty harjoittelemaan kertaalleen kohtaukset tilassa läpi ennen ekaa valmistavaa harjoitusta ja voitaisiin rauhassa laskeutua tekemään läpimenoja ja korjauksia.
Näyttelijä Nora Raikamo sanoi tänään että on tehnyt päätöksen, että koska ollaan isolla, pitää näytellä vielä entistä huonommin. No siis Norahan on täysin suvereeni näyttämöllä, joten paskuuskin on taitoa. Mutta mitä se tarkoittaa äänessä? Sarjakuvamaisuutta? Juhan mukaan näytelmän henkilöiden taso on superreaali, eli he ovat täydellisesti tarinassa, ja mukana on myös maagisia elementtejä. Kenties ympäristön tulisi olla sen henkilöiden korviin autenttinen?
Yritin viikko sitten ratkaista tyylilajia omalta osaltani lisäämällä sekaan pieruja, senhän pitäisi olla hauskaa? Toistaiseksi pierut ei oikein toimi. Eikä oikein muukaan äänellinen matsku, ja sen syistä voisin kirjoittaa lisää huomenna.
Taiteellisen prosessin häpeän läpi kamppailuun auttaa tieto siitä että sen kuuluukin olla helvetin vuoristorata. Mutta eniten auttaa puhe. Mua auttoi tänään että sain jakaa pienen sosiaalisen hetken ja todeta että muitakin voi hävettää ja pelottaa tän laivan kyydissä.
Se auttaa nousemaan seuraavalle tasolle.
22.4.2024 Countdown osa 4.
6 päivää yleisöön, 12 neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Tänään oli ensimmäinen valmistava harjoitus, eli läpimeno ja trailerikuvaus. Meinasi ekan näytöksen jälkeen naama irrota kun harmitti oma tontti. Toka puolisko onneksi vähän pelasti niin ei tarvinnut lähteä Kansiksen pääsiäislomaviikolle aivan epätoivossa.
Mulla on myös tässä Aurinkoteatterin esityksessä työparina Juuso Voltti, joka on äänisuunnittelijuuden lisäksi säveltäjä. Juuso vastaa Laulujoutsenen musiikista ja esityksessä näyttelijät laulavat taustanauhojen päälle, toisinaan soittavat akustisesti.
Siirtyminen suurelle ei ole ollut meidän osalta ihan kuopaton.
1. Tutustuminen salin kaiutinjärjestelmään, kuulostaa kivalta. Kaiuttimia on paljon, ääni pehmeä. Tuskin maltamme odottaa.
2. Molemmat saa salista sen verran aikaa että ehditään tehdä raakamiksaukset. Ero harjoitushuoneen kaiuttimiin on huima. Kaikki materiaali kuulostaa oudolta. Ei anna armoa pikkuvirheille ja valmiiksi kaiutetut clipit kuulostaa JÄRKYTTÄVÄLTÄ PURKILTA. Alkaa vähän kammottaa.
3. Ekat 1-3 pv salissa. Ongelmat jatkuu. Mulla ei mikään asetu. Läpimenojen kiireessä yritän samalla miksata. Päätetään kuitenkin ottaa käyttöön puheen vahvistus mikeillä koska kaiku puurouttaa.
4. päivä. Kaikki tuntuu liialta. Viidakko on liikaa, meri on liikaa, kello on liikaa. Vain heinäsirkat ei ole liikaa ja pari kevyttä leijuttelua.
Kuulen sivukorvalla kun joku mainitsee salin akustisesta historiasta ja tajuan että koska puheessa on mikityksestä huolimatta aika voimakas kaiku, se vähentää äänellisen kaman ilmatilaa. Pitäisi ehtiä rauhassa kuunnella ja sitten lisätä.
Todetaan että kikat kuten ”matalaa suspensea” ja ”venytetty materiaali pitkällä kaiulla”, eli ns. äänisuunnittelun perustyökalut, ei oikein toimi tuolla. Juusoa harmittaa kun joutuu puskemaan musiikillisia elementtejä mun äänivallin läpi. Kaikki kaikuefektit poikkeavat tilan luonnollisesta akustiikasta.
Oletin väärin että jutun suurimmat äänelliset ongelmat tulisivat olemaan vaihtojen tarkkuus ja matskujen sisältö. Hahaa.
Parvella istuu haamuna tilan suunnittelija ja heppu jonka tehtävä oli suunnitella äänet sille lavalle rakennetulle hiekka-sadeputkelle ja on silleen et
LOL, JUNNUT.
P.s. Saa antaa vinkkejä.
P.p.s. Tilannekatsaus on mun näkökulmastani, Juuso todennäköisesti painii akustisesti samantyylisten mutta ehkä sisällöltään varsin erilaisten ongelmien kanssa. Vaikea sanoa kun ei olla vielä ehditty purkamaan viikkoa.
3.4.2024 Countdown osa 5.
4 kokonaista työpäivää yleisöön eli 8 neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Tiistaina palattiin viikon tauon jälkeen taas Laulujoutsenen harjoitusten äärelle ja aamuharjoitus meni vähän muistellessa ja orientoituessa. Viikon tauko tähän kohtaan oli tosi hankala, tekemisen flow katkesi.
Tein itse muita(kin) töitä pääsiäistauon aikana (aika jees näin työttömyyden jälkeen), mutta ehdin kuitenkin työstää viidakkoa lukuunottamatta äänet kertaalleen läpi.
Tiistai oli vähän raskas, purskahdin itkemään Morkussa kun luin uutisen kouluampumisesta ja siitä surusta oli hankala palata takaisin teatterin ääreen kun kaikki tuntui aika merkityksettömältä. Saakelin aikuiset. Saakelin leikkaukset. Saakelin resurssipula.
Illalla hypättiinkin suoraan toiseen valmistavaan harjoitukseen. Yllättävää kyllä näytelmän ongelmat eivät olleet korjautuneet itsestään viikon loman aikana. Tekisi melkein mieli kirjoittaa sananen näin ison produktion tuottamisesta näin lyhyellä näyttämöajalla, mutta tyydyn toteamaan että Aurinkoteatterilla on ilmiömäinen kyky vetää maaliin levällään olevia juttuja. Toivotaan että näyttämöaika riittää siihen, tällä kertaa ollaan ihan eri tilanteessa kun sallittua aikaa on just se harjoitusaika eikä juurikaan enempää.
Tänään venytettiin talon työaikaa ja varastettiin aamusta hiljaista aikaa. Huomaan että jään Juusolle vähän kakkoseksi tässä pelissä. Mulle ei oikein toimi ”tullaan molemmat samaan aikaan ja tehdään sitten vuorotellen”. Väistän liian kiltisti ja toisaalta mun pääni orientoituu huonosti pirstonaiseen fokukseen. Tarvitsen yhtäjaksoisuutta luovan työn vaiheeseen, jossa nyt vielä ollaan. Miksaus toimii sitten eri aivon osilla. Mutta ymmärrän täysin myös työkaverin stressin oman tonttinsa kanssa.
Toistaiseksi mulla on ollut harjoitusten ulkopuolella omaa ja suunnilleen hiljaista aikaa salissa 5,5h. Sunnuntaina saanen 3h lisää ja ensi viikolla 3. Siitähän tulee ennen yleisöä melkein 1,5 työpäivää
Juttelin talon suunnittelevan mestarin kanssa ja hän totesi että kyllä, isoon saliin ei oikein voi tehdä materiaalia etänä. Kaikki muuttuu niin voimakkaasti.
Ehdotan vierailevien äänisuunnittelijoiden varalta kylttiä ”Warning, objects may sound different than expected”
4.4.2024 Countdown osa 6.
3,5 kokonaista työpäivää yleisöön eli 7 neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Luvassa seuraavaksi teknistä iloittelua:
Tänään sain QLabiin palasen jolla reitittää ääniä salin soundscapeen ja se oli RIEMUKASTA!
Joitain muitakin saattaa kiinnostaa detaljit, joten kerron että multa lähtee tiskiin nyt siis 27 kanavaa joihin miksailen ääniä. Kanavat vastaa melko 1:1 talon kaiuttimia, on L+R+C, lava down, lava up, portaalimonitorit, eturamppi, salin surround, katsomon lattia, subbarit ja kolmannen parven ”kattokaiuttimet”.
Erityisesti olen tykännyt näistä kattoon suunnatuista kaiuttimista (vaikkakin joku parvella istuja saattaa olla asiasta eri mieltä), niillä saa kivasti pehmennettyä ambiensseja (molemmilla )
Tänään luotiin kanavat joihin miksaan sunnuntaina liikuteltavaksi ja kohdistettavaksi tarkoitetut äänet. QLabin cueihin luotiin palikka, johon voin piirtää äänen kulkureitin tilassa ja ajan joka liikkeeseen käytetään. Systeemin käyttöönotto oli tietokoneen päässä helppoa ja loogista, kuten asiat monesti ovat. Selitettynä tämä taikatyökalu oli vähän hankala ymmärtää ja toisaalta sai aika legendaarisen maineen. ”No kato kohdistat sen sitten sillä palikalla”, ”Ootko kokeillu, se kuulostaa ihan maagiselta”. Viiveet ja silleen, mutta voiko tiskin scenen vaihto katkaista palikan liikkeen kesken? Mistä systeemi tietää mitä ääniä se ohjailee? Mitä tapahtuu jos ääni ”jää” johonkin kohtaan mutta seuraavaksi pitäisi jatkaa? Onko se mono vai stereo?
Mutta se riemu joka repesi kun Daft punkia voikin pyöritellä salissa ympäriinsä!
Herrat ympärillä oli ihan coolisti että meh, onhan näitä nähty mutta mä olin vahvasti sitä mieltä että torille!
Tätä oon odottanut koko ammatillisen ikäni, vaivattomasti liikutettavaa ääntä!
Kirkkoveneen sijaan piirsin jotain ajankohtaisempaa.
Systeemi on siis ensisijaisesti tarkoitettu näyttelijöiden mikkiäänen kohdistamisksi oikeaan henkilöön. Langattomissa kun tuppaa olemaan se kirous että joku siellä lavalla puhuu mutta aina ei saa selvää että kuka. Rahakkaimmissa paikoissa langattomien lähettimissä on paikantimet, jolloin pallurat liikkuu ohjelmassa itsekseen, vähemmän rahakkaissa pallurat voi joutua ohjelmoimaan näyttelijän asemien mukaan etukäteen. Eli sitten kun näyttelijä lavalla päättääkin improta uuden kulkusuunnan niin mikin ääni kulkeekin ihan toisaalle. Ja rahattomissa paikoissa ei tietty ole palluroita lainkaan, voipi itse vaikka piirtää palluroita lattiaan ja hypätä ruutua.
Mutta okei, ajatus tarkasta kohdennuksesta on romanttisempi kuin mitä käytäntö. Koska katsomon katossa ei ole kaiuttimia, efekti ei ole 3D ja tarkkuus voisi olla parempikin. Mua häiritsee että pistemäisessä materiaalissa lavalle ääni tulee silti lavalla ylä-centeristä. Orkesterimontun päälle kohdistettaessa ääni puskee kuulemma myös vähän salin puolelle ensimmäisiin surroundeihin (ja Laulujoutsen tapahtuu siis vain ja ainoastaan eturampissa). Kuulemma kohdistettavan pisteen tiukkuutta voi myös säätää kapeammaksi, mutta ääni alkaa sitten liikuteltaessa lokalisoitua kaiuttimiin selkeämmin. Leikin harjoitusten ohessa muutamalla äänellä ja toistaiseksi vielä noudatetaan fysiikan lakeja, aivan taikuutta en saanut käsiini. Välillä kohdistus toimii, välillä ei.
Tässä näytelmässä ei juuri ole tarjolla surroundissa villisti pyöriteltävää matskua, ja tuleehan tässä kiire tulee saada nykyinenkin setti kuntoon saati kikkailla ylimääräisiä, mutta on ihastuttavaa oppia uutta kun on kerrankin leluja tarjolla.
10.4.2024 Countdown osa 7.
Kaksi kokonaista työpäivää yleisöön eli neljä neljän tunnin harjoitusta jäljellä.
Kuvassa dokumentaatio siitä kuinka monta henkeä tarvitaan katsomaan monitorin paikka (vastaus: yhdeksän ).
Eilisen yön tunnelmat:
12 tunnin päivän paino surisee kehossa, nää kansiksen tyypit on tällaisiin ihan rutinoituneita. Kovia tyyppejä ootte te kiinnityksellä huhkivat. Tosin ei ole tietysti ihan normaalia käydä läpi emootioiden koko kirjo päivän aikana, kuten tänäänkin, se on aika raskasta.
Aamulla hypättiin taas kylmään veteen eli kolmanteen valmistavaan harjoitukseen suoraan viikonlopun jäljiltä. Esitys on sen verran pitkä että yksityiskohdat ja muutokset tuppaa vieläkin tippumaan päästä viikonlopun aikana.
Saatiin kuitenkin sunnuntaina Juuson kanssa miksausaikaa joka jaettiin kahden tunnin pätkissä. Sen jälkeen oli hyvä ja rauhallinen mieli. Sanoin suunnittelijoiden palaverissa että todennäköisesti sunnuntain jäljiltä äänet on liian kovalla ja korjaillaan niitä sitten. No ei kyllä ollut kun aivan liian hiljaa kun hipihiljaisuudessa tuli miksattua. Äänet katosi täysin kohtausten alle kun dialogi saapui.
Nostin tauolla kaikkea reippaahkosti, katsotaan millaisen hepulin Juuso saa huomenna. Meillä on ollut vähän audiokaistan ongelmaa kun Juusolta tulee äänten päälle ajoin herkkiä musiikillisia teemoja ja leijutuksia ja mullakin on ajoittain tonaalisia ambiensseja äänellisten maisemien ja pisteäänten lisäksi. Plus päälle vielä salin kaiku joka vie tilaa. Niin kuka nyt sitten kaistatilan saakaan, kivi paperi sakset.
Tässä projektissa syntyi yrityksen ja erehdyksen kautta linjaus että kohtaukset alkavat äänekkäinä ja hiljenevät sitten jotta tilaa jää musiikillisille elementeille. Tänään nostin erityisesti merikohtauksiin aaltojen kohinaa koska tuntuu että maailmat kuolevat jos niitä ei pidetä yllä, varsinkin synkassa videoiden kanssa.
Huomenna nähdään pitääkö seuraavaksi taas hiljentää.
En kiellä etteikö toisen suunnittelijan kanssa yhteistyössä olisi toisinaan vaikeuksia pysyä omassa visiossa silloin kun toisella on vakuuttava mielipide. Erityisesti nyt kun ollaan molemmat äänisuunnittelijoita, voi olla vaarana luottaa vain toisen korviin kun on epävarma olo ja tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Kuitenkaan joustaminen ei ole jäänyt harmittamaan kuin kerran näiden neljän kuukauden aikana.
Ja loppupeleissä tilanne kuitenkin on kuten talon äänimestari Petri totesi, äänihommat on paljolti mielipidekysymys. Hän puhui toki miksauksesta mutta soveltuu täysin kaikkeen muuhunkin. Tuntuu usein että esityksen ja materiaalien rytmillä on paljon enemmän väliä kuin sisällöllä.
Ja tietty tässä ollaan jo kuitenkin kolmatta Aurinkoteatterin juttua yhdessä tekemässä, joten tiedän Juuson päämäärätietoisen tyylin ja toimintatavat. On kokemuksia kohdista joissa kannattaa väistää toisen jästipäisyyden alta ja toisaalta että milloin kannattaa olla hiljaa vaan ja tehdä kuten itseä miellyttää.
Jutun toimivuus menee ykköseksi ja toisaalta on timanttia heitellä ideoita ja olla yhdessä samassa liemessä. Jälkimmäisen merkitystä ei voi liikaa korostaa tällä kertaa. Tiiminä tekeminen on vähentänyt stressiä tosi paljon kun päitä on kaksi ratkomassa hankalia kohtia.
Ja välillä voi vain ihailla toisen musiikillista osaamista eikä tarvitse huolehtia audiokaistasta.
Tänään ohjaaja ja säveltäjä pyysivät kuitenkin poistamaan pieruäänet impakti-iskuista. Näyttelijät saa kyllä hosua pahvisilla tykeillä ja pyllyillä mutta toisten pitää olla ihan vakavia ja tehdä hyvää jälkeä. Ilonpilaajat.
Ei mitään kunnioitusta toisten TAITEELLISELLE PIERUVISIOLLE.
13.4.2024 Countdown osa 8.
Olin laittanut omaksi deadlinekseni että jutun täytyy olla loppuviilausta vaille valmis perjantaina. Noh, torstai sekoitti pakan uudestaan ja joudun poikkeuksellisesti kääntämään laskuriani vielä taaksepäin ja sanon että jäljellä on vielä kaksi harjoitusta (ja kaksi ennakkoa) ennen ensi-iltaa.
Nyt mennään tiukille.
Kuvissa työryhmävaatetuksen peruslinjat: eläinkuosit ja pääkallot, sekä moodchart joista valita hetken tunnelma.
Ystävien vertaisapua ei voi liiaksi hehkuttaa tällä alalla. Janne Hast, timanttinen luokkakaveri ja teräväkorvainen ääni-ja musiikkialan ammattilainen antoi meille Juuson kanssa pääharjoituksen jälkeen palautteen. Yllättävästi viidakko, josta mulla on toisen pääharjoituksen jäljiltä ehkä 6 sivua muistiinpanoja oli luottokorvien mukaan ”tosi kiva”. Sen sijaan on joukko muita asioita joita pitäisi vielä korjata.
Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa ollaan Turun torilla ja eläintaloudessa. Ohjaajan toive oli ”äänimaailma jossa tuntuu että lampaat vaanivat kansalaisia”. Tein ehdotuksen ja sillä mentiinkin siihen asti kunnes mun oma korvani kyllästyi ja alkoi tuntua että demonilampaat on kyllä ihan tosi random. Tein uuden version jossa eläinmassa määkyy mattona. Okei, ratkaisu jäi vähän laiskaksi ja siltä se ilmeisesti myös kuulosti, sain palautetta että äänellisesti kaksi ensimmäistä kohtausta ovat näytelmän heikoimmat. Nyt on edessä Turun torin kuvittaminen ja huomaan hivuttelevani demonilampaita takaisin kansiosta. Tein perjantaina superpikaversion ja siellä se koira haukkui täysillä ja klip klop hopotihoi. Riittääkö aika pehmeän mutta pistemäisen, levitetyn äänimaiseman luomiseen? Nyt vähän hermostuttaa. Monessa muussa tilaratkaisussa en olisi niin kovin huolissani.
Juuso sai myös musiikkipalautetta ja perjantaina raastoi aamun parin äänitunnin aikana loppubiisin miksauksen täysin alkutekijöihinsä. Loppupäivän istui lähinnä aika tuskaisen näköisenä. Ei todellakaan käy kateeksi.
Entisestään tilannetta mutkistaa että talon äänioperaattori Esko Mattila on nyt sydämettömästi katkaissut napanuoran mun ja ajosessioni välillä. Koneiden välillä on nyt synkka, mun koneeltani Juuson koneelle OSC:llä ja videolta mun koneelleni midiä molempiin suuntiin. Eli miksata ei harjoituksissa enää voi, vain tehdä muistiinpanoja ja korjaukset jollain kuvitteellisella ajalla. Maanantaina sessio siirretään talon ajokoneelle, mutta yritetään saada jonkinnäköinen remote ettei tarvitse istua harjoituksissa tulisilla hiilillä.
Äänisuunnittelijan kiusaamisesta huolimatta esityksen haltuunotto on sujunut Eskolta käsittämättömällä suvereeniudella. Ajoi torstaina musiikit läpimenossa ilman yhtäkään harjoituskertaa ja ääni-iskut on jo vahvasti hallussa.
Tilanne, jossa ääniaikaa ei ole yhtään lakisääteistä enempää, on tällaisille teatterisalissa viihtyville friikkukentän kasvateille piinallinen yhtälö. Ollaan yritetty miettiä kommervenkkejä joilla saada lisää aikaa salissa, mutta heikoin tuloksin. Janne lohdutti että 10 vuotta sitten asiat olisi voinut vielä osata itsekin mikserin päässä mutta tekniikka on mennyt ihan hurjasti eteenpäin danteineen. Ymmärrän kyllä talon linjauksen vaikka nuristaankin Juuson kanssa keskenämme että osataanhan me nyt yhdet laitteet sammuttaa.
Janne kertoi myös että hänellä oli Ruotsissa suunnittelua tehdessä ääniaikaa salissa yksi tunti viikossa ja sekään ei ollut hiljaista aikaa. Apua. Siihen nähden ollaan ehkä vielä voiton puolella vaikka välillä on tuntunutkin että ehkä me töiden sijasta juopotellaan päivät kun syke on väsymyksestä aamulla niin korkealla.
Muistakaa ihmiset pyytää kavereita katsomaan läpimenoja! Se on arvokasta!
15.4.2024 Countdown osa 9.
Jäljellä yksi neljän tunnin harjoitus ja ennakko, yksi päivä ennen Laulujoutsenen ensi-iltaa Kansallisteatterissa.
Sunnuntaina tein Turun toria, ja kaikki eläinäänet kuulosti superbanaaleilta. Koira haukkuu, kukko kiekuu, klip klop hevonen ja possu. Mutta kuinka kertoa eläintaloudesta ilman eläimiä? Kyllä niitä vaan täytyy siellä olla.
Maanantaina tultiin Juuson kanssa harjoituksiin ”no mulla olis uudet äänet kahteen kohtaukseen”, ”no mulla olis kanssa yhdet uudet musat”. Voisi melkein sanoa että nyt suunnittelijat panikoi ja laittaa uusiksi, mut sen sijaan sanon että parempi tuli jälleen. Aika vaan meinaa perhana loppua kesken. Samoin kävi muistikirjan sivujen, mitä ei ole ihan hetkeen käynyt.
Juuson biisien miksaus oli edistynyt paljon viikonlopun aikana, nyt kuuluu juttuja joita alkuperäisissä nauhoissa oli mutta joita ei tilassa ole tähän asti saatu/ehditty saada kuuluviin.
Tänään katkottiin taas vähän lankoja ja siirrettiin sessiot teatterin koneelle. Meinasi vähän jännittää kun tuntia ennen esitystä ei dantet ihan synkanneet ja musiikkikonetta ei meinannut löytyä. Mutta noi tyypit on vaan NIIN PRO ettei mitään järkee. Mun hermo ei meinaa kestää pitkästä aikaa live-esityksen jännitystä. Yleensä se jännitys vähenee kun pystyy tupla- ja triplatsekkaamaan että kaikki on kuten pitää. Nyt mun sessiostani puolet on iskuja joista en tiedä mitään, joten näpit irti vaan ja pyörin tiskin takana lähinnä turistina.
Lapset kävi katsomassa omaisten ennakon tänään ja varhaismurkusta se oli PARAS ESITYS IKINÄ!
17.4.2024 Countdown osa 10.
0 harjoitusta jäljellä, tänään Laulujoutsenen ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.
Eilen ennakossa saliin saapui 400 katsojaa ja esitys kuulosti silti siltä miltä pitikin.
On aika sanoa että my work here is done.
Kuusi vuotta siinä meni ja kymmenen kuukautta mielen sopukoissa suunniteltiin. Varmasti yli sata tuntia tuli kuunneltua Juhan mielettömiä historialuentoja esityksen maailmasta. Tammikuusta lähtien tehtiin pohjia mystisessä aikaluupissa harjoitussalissa ja homma alkoi loppuaikana olla vähän vitsi ilman näyttämötekniikkaa ja väärässä kuulokuvassa. Lopulta kolmessa viikossa painettiin juttu näyttämölle. Meinasi iskeä epätoivo ja tuli ylläreitä, monia osa-alueita saapui mukaan myöhässä mutta mitä muuta voi katastrofiballadilta odottaa? Aika kovat suunnittelijat meillä!
Maaliin ei olisi päästy myöskään ilman kolmea Kansiksen huipputyyppiä, Petriä, Eskoa, Minttua, joiden hehkutusta en malta lopettaa. Saatiin joustoa niissä rajoissa mihin oli mahdollisuuksia ja mikä olennaisinta, asenne ei ollut missään kohtaa ylimielinen vaikka meidän toiminnassa olikin paikoitellen vähän hätää ja epätoivoa ja uusia juttuja tuli nopealla aikataululla.
Mitä tuli opittua?
Kuten arvelinkin, mitä isompi näyttämö, sitä raskaampi esityskoneisto. Muutosten tekeminen on hidasta ja tekniset läpimenot raskaita kun näyttämön pää ja salin pää ovat erilliset koneistot joita ohjaajan mikki yhdistää.
Teknisesti matkaan tuli kaikkea uutta, dantea esimerkiksi tullee tarvittua myöhemminkin. Tuli myös pitkästä aikaa muisteltua Qlabin monimutkaisuudet ja parasta oli Juusolta saamani scriptinpätkä jolla voi säätää audiofileen tasoja hotkeyllä
Salin lokalisaatiotyökalun käyttäminen oli ihanaa ja vietin kivaa myös Abletonin sidechain-EQ:n parissa.
Äänisuunnittelun lopputuloksesta on aina mahdoton sanoa mitään, mutta oon tyytyväinen paikoitellen äänten tasapainoisuuteen. Sarjakuvamainen pisteäänillä riehuminen on toki myös aina lähellä sydäntä. Mutta esityksen maailma on vielä liian lähellä että siitä osaisi näytelmänä sanoa jotain. Mitenköhän kolonialismin ja rasismin käsittely Juhan luomassa maailmassa lopulta toteutuu? Menkää ja muodostakaa itse mielipiteenne, esityksiä on ensi-illan jälkeen vain yhdeksän kappaletta, mikä on hurjan vähän ottaen huomioon työmäärän joka sen takana on. Muistakaa myös ottaa käsiohjelma ja perehtyä siihen, se on tässä teoksessa oleellinen osa kokonaisuutta.
Vaikka fiilistelyyn ei meinannut jäädä aikaa, ihana puinen sali vei kyllä sydämen. Viettävät, villasukilla liukkaat lautalattiat, punainen sametti ja krumeluurit, uuh.
Aika sulkea jälleen kerran Kansiksen lukuisat ja taas lukuisat väliovet ja suuntautua Hämeenlinnaa kohti.
Countdownin pitäminen oli kivaa ja kenties joskus uudelleen?