Kulttuurileikkaukset tuhoavat yhteisöjä
Julkaistu Facebookissa 7.5.2026
Järkytys oli suuri kun viime viikolla julkaistun Porvoon kaupungin säästölistalla oli 500 000€ kulttuuriin kohdistuvien säästöjen myötä leikkauslistalla myös paikallinen orkesteritoiminta. Porvoo ehdottaa lopetettavaksi pitkään paikallisessa musiikkihistoriassa toimineet Porvoon Puhallinorkesterin sekä Porvoon Big bandin. Lisäksi leikataan kuvataidekoulun toiminnasta ja näyttelyresursseista.
Vasemmistopoliitikko ja entinen bändikaveri Leo Lex Kylätasku kirjoitti Uusimaahan mielipidekirjoituksen 30.4. otsikolla Porvoon kaupungin orkesterit uhattuna, jossa kuvasi orkesterin merkitystä omalle polulleen muusikoksi sekä luetteli orkestereista ponnistaneita ammattilaisia.
Haluan itse nostaa esiin lisää soittamisen sosiaalista näkökulmaa. Ilman Porvoon orkesteritoimintaa minusta tuskin olisi tullut teatterialan äänisuunnittelijaa. Ilman orkesteritoimintaa tieni aikuiseksi olisi ollut reilusti kuoppaisempi, ehkä jopa mahdoton.
Muutimme Askolaan kun täytin 12 ja koulukiusaaminen alkoi saman tien. Aloitin vanhempien käskystä Porvoon musiikkiopistossa fagotin soitto-oppilaana ja raahasin puista soitinkoteloa mukanani soittotunneille, myös läpi ahdistavan ja yhä pahenevan yläasteaikaisen kiusaamisen. Pakolliset sooloesiintymiset olivat rampauttavaa esiintymispelkoa.
Yllättävästi kävi niin että Porvoon puhallinorkesterin kapellimestari Reijo Ruokonen värväsi minut Tolkkisten VPK:n puhallinorkesterin juhlalevyn tallennusprojektiin. Suurin osa levyn sävellyksistä oli porvoolaisen säveltäjän Hannes Konnon tuotantoa ja sovitus Esko Heikkisen, poliisisoittokunnan kapellimestarin työtä.
Orkesteri, eli komppania pääosin vanhempia herroja, kokoontui makealta tuoksuvissa puutaloissa Tolkkisissa ja Akilleen talolla. Sama sakki soitti luonnollisesti sekä Porvoon puhallinorkesterin että Tolkkisten VPK:n riveissä. Bändin kapu Reijo tykästyi fagotin soundiin ja selvisi että sellaista ei ollut soittimena ollut Porvoon orkestereissa yli kymmeneen vuoteen. Reijo päätti että se on pienen soolopätkän paikka. Ja minä kun en muuta toivonut kuin pysyä sulautuneena tapettiin.
Puutalojen seinien sisällä aloin opetella, mitä orkesterissa soittaminen oikeastaan vaatii. Muistan valtavan yhtenäisen äänimassan torvia johon en osannut suhteuttaa omaa, ei-brassisoittimeni stemmaa ja tuuttailin menemään satunnaisella onnistumisprosentilla. Välillä joku vähän neuvoi että “kuuntele tätä”. Sain Rekulta vokaalisia esimerkkejä rytmityksen ymmärtämiseen ja trendikkäänä teini-ikäisenä kävelin kylän raitilla korvalappustereoissa puhallinorkesterimusiikkia harjoitusäänitteenä. Muistan treenit jolloin ensimmäistä kertaa ahaa-ilmiönä erotin soittimia toisistaan ja ymmärsin miten lokeroida omaa soittoani muihin. Alkoi oppimispolku, joka on luonut pohjan kaikelle musiikin ymmärtämiselleni.
Levyn tekeminen oli komea ja tärkeä kokemus ja avasi “humppamusiikin” oven laajentaen kokemusta musiikin kipeään kaihoon, dynamiikkaan, energiaan ja sovittamisen nyansseihin. Projekti oli vasta ensimmäinen monista, sillä Porvoon puhallinorkesteri esiintyi tiuhaan ja listalla oli aina jotain uutta.
Vaikka teini-ikä oli ahdistavaa, orkesterissa käymistä en kyseenalaistanut kertaakaan, se oli olosuhde joka ahmaisi. Tottakai bändi olisi pyörinyt ilman yhtä fagottiakin, mutta nyt sitä oli yhteisön jäsen jossa ujo kulttuurikodin kasvatti ei ollut friikki ja vanhemmat soittajat suhtautuivat hyväksyen. Lisäksi aina yhtä toimivana motivaattorina toimi se että bändissä oli söpöjä omanikäisiä soittajia joita vilkuilla ja joille menettää sydämensä.
Olin myös onnekas saadessani oman sektioystävän, fagotisti Laura Clewerin jonka kanssa pystyin voittamaan esiintymispelkoani esiintyen duona kaupungin kissanristiäisissä ja katusoittajina. Pääsimme myös Olli Pitkäsen johtamaan Bumerangi-musikaalin sektioon joka lisäsi musiikillista sivistystä näyttämömusiikin osastolle. Kuljin seuraavan kesän Hair-musikaalin innostamana kaftaanissa naru otsalla.
Puhallinsoittimia soittamaan päätyivät myös isäni ja veljeni, musiikki oli koko perheen asia. Musiikkiopisto auttoi myös yhteisöllisesti, kun yliopistopaikka ei ensimmäisellä kerralla osunut, lajittelin vuoden verran työkkärin tukemana puhallinorkesterin ja big bandin nuotteja, tein orkesterijärjestäjän tehtäviä ja harjoittelin työelämää. Kevään lopuksi tapasin mukavan vierailevan musiikinopettajan jonka kanssa mentiin kimppaan ja samalla tiellä ollaan vieläkin.
Vaikka fagotti ei aikuiseksi kasvettua seurannut mukana (kauhean hintavia ovat), soittamisen merkitys kuuntelun avautumiseen ja identiteetin muodostumiseen oli valtava. Porvoon puhallinorkesteri mahdollisti ylisukupolvista kohtaamista, antoi viitekehystä ja veti minut takaisin ihmisten pariin kytevistä kouluväkivaltafantasioista.
Minun tapauksessani se myös herätti ammatillisen kipinän musiikin ja äänen parissa. Haastavien projektien yhteinen tekeminen on se mitä teen työkseni edelleen.
Nykyään oma teini-ikäiseni soittaa pasuunaa big bandissä ja toivoisin että myös hän löytäisi oman sydäntä kutkuttelevan musiikillisen ydinryhmänsä. Kulttuurin harrastamisen ei tarvitse johtaa ammattiin, mutta se vetää ihmiset yhteyteen ja sivistää. Se tarjoaa korona-ajan lapsille ja nuorille juuri sitä mitä he tarvitsevat, pitkäjänteistä keskittymistä, merkityksellisyyden kokemusta digitaalisen maailman ulkopuolella sekä myönteistä sosiaalista kehitystä.
Kulttuurin tukemiseen budjetoidut rahat ovat pieniä summia. Kulttuurista leikkaaminen on aina arvovalinta.
MUSIIKILLA ON MERKITYSTÄ!
KULTTUURILLA ON MERKITYSTÄ!
HARRASTAMISELLA ON MERKITYSTÄ!
OLLA OSANA HISTORIALLISTA JATKUMOA ON MERKITYSTÄ!
EI KULTTUURILEIKKAUKSILLE! EI PORVOOSEEN, EI MUUALLEKAAN!
(Kuva on ajalta jolloin kameroita oli harvassa joten orkesterikuvia ei löytynyt. Ylioppilasjuhlani 2003, keskellä Laura Clewer, oikealla opettajamme Mika Ylärakkola)