Kuvassa duunari pötkölläns Purkutaiteessa
Äänisuunnittelijan työpäiväkirja 13.10.2026
Tälle syksylle ei pitänyt olla tiedossa kuin yksi apurahasuunnittelu, määrittelemättömiä hanttihommia sekä n. 320 h omatoimista opiskelua.
Näiden osalta aikataulutus meni uusiksi, kun huomasin päätyneeni keskelle esityksen prosessia KUT:issa eli Keski-Uudenmaan teatterissa. Kyseessä on suunnittelu pikaisella aikataululla, nyt päättyi 15. harjoituspäivä, jossa olin mukana ja sessio on juuri luovutettu eteenpäin.
Tätä edelsi kuitenkin suunnittelutöiden osalta yli vuoden työttömyys. Viimeisin työ jäi HKT:n suurelle ja siitä alkoi poikkeuksellisen pitkä hiljainen kausi, pari alle viikon mittaista työkeikkaa keväällä ja yksi ohjattava opiskelija syksyllä. En toki ole ainoa, jolle rahoitusleikkausten jälkeinen aika on ollut katastrofaalinen ja alanvaihto mielessä. Opiskelemaan heittäytyminen oli osa tätä kriisiä ja koska en keksinyt mitä muutakaan tehdä, kun kaikki kertynyt ammattiosaaminen on teatterista, nyt opetellaan siis esitystekniikkaa. Työelämän vaatimukset tuntuvat teatterin ulkopuolella (kenties sielläkin?) muuttuneen matkan varrella kovemmiksi ja jo pelkästään työhaastatteluihin pääsy on ollut naurettavan hankalaa. Syksyn hain kylmässä hiessä erilaisia raksahommia ja sitten soi puhelin.
Kun on vuoden kipuillut sen kanssa, että osaamista ei ole, vähänkö oli yllättävää löytää itsensä treeneistä Keravalta, lapsenomaisessa riemussa.
Mitäs työtä tää olikaan? Tämähän on jotain mitä mä osaan! Ja vieläpä hauskaa!
Kun on pitkään miettinyt, että olisiko sitä parempi ohjaamaan liikennettä vai siivoamaan, vahtisiko mieluummin tulta vai lapsia, ja kun opiskelu itsessään on taivallusta osaamattomuuden hetteikössä (tai kuten jostain luin: oppiminen on narsistinen loukkaus. Totta vieköön!), oli käsittämätöntä tajuta, että olihan sitä osaamista, se vain oli piilossa täällä ääniohjelman takana.
KUT:in tämän syksyn tuotanto tulee Keravan 300-paikkaiseen Keuda-taloon. Tekstinä on Mika Myllyahon Kampaamo, jonka ohjaa Kaisa-Liisa Logrén. Tyylilajillisesti tämä osuu juuri siihen mikä itseä kutkuttaa: vähemmän naturan kuvittamista ja enemmän sarjakuvamaisia elementtejä, outoja tiloja, ihanan traagista dramatiikkaa, musaa, jolle näyttää saksia ja jännittäviä vaihtojen rakenteita.
Millaista sitten on työskennellä vuoden tauon jälkeen, paitsi riemukasta?
Tietysti normaalit muistelot siitä miten Qlabin looppauksen logiikat taas toimiikaan, ja juuri sen tietyn kuulokuvan toteuttamiseen ei suorilta tietenkään enää muistu mieleen plugaria. Tietokoneen siivous on hunningolla ja kovalevyt täynnä. Tietty muistui mieleen myös ammatin varjopuolet, 12-tuntiset työpäivät, epämääräinen vanhemmuus kun toinen kankku on jatkuvasti työtuolilla (ja se kankku tuppaa vielä puutumaankin). Se, että kotiin ei voi mennä ilman että aina on lastillinen töitä koska korjaukset on tehtävä.
Mutta mitään ei varsinaisesti ollut kadonnut vuoden aikana. Ja se mitä en muistanut osaavani, on tanssi esityksen rakenteessa. Voin stressata työni suhteen kovin monista asioista ja pahin pelkoni suunnittelijana on, että esityksen sisältö vaatiikin sellaista musiikillista (tai teknistä) ratkaisua, johon mulla ei ole osaamista (lohduttaudun sillä että toistaiseksi kaikkeen on keksitty ratkaisu). En ole säveltäjä enkä muusikko (enkä teknikko, vielä) mutta toki sitä voi ruoskia itseään siitä, että kaikki pitäisi osata. En ole se suunnittelija, joka uudistaa teatteria tai ääntä taidemuotona, siitä oletuksesta on vapauduttu jo kauan sitten. Teen suunnittelua elääkseni, kuten kovin moni meistä taiteen duunareista, ja koska se on kivaa ja yhdessä tekeminen palkitsee.
Mutta se mikä välillä pääsee unohtumaan on, että minulla (meillä) on osaamista auttaa ratkaisemaan äänellä dramaturgiaan liittyviä solmuja. Parhaimmillaan esitys kertoo itse mitä se tarvitsee. Oli ihanaa muistaa, että minulla on kokemuksen tuoma intuitio, joka kuiskii montako sekuntia kudosta kuhunkin väliin tulee, ja kuinka tiheää sen tulee olla. Voiko olla hauskempaa kuin ratsastaa osaamisen aallolla ja huiskia palasia paikalleen. Sellaista oli tehdä töitä pitkän tauon jälkeen ja nimenomaan juuri Kampaamoa esityksenä (kiitos KUT!)
Kun oma prosessi speedrunnaa (kiitos lapset termistä, joka kuvaa täydellisesti elämää ruuhkavuosissa), nousee esiin myös jänniä lieveilmiöitä. Kun ensimmäisen harjoitusviikon jälkeen oli valmiina pohjat ja toisella viikolla ”valmista”, on ollut yllättävän hankalaa elää samassa rytmissä muun työryhmän kanssa. Sitä aistii kuinka paljon rakenne tulee tiivistymään, ja se tulee vaikuttamaan myös ääniin ja kuljetuksiin. Kun näyttelijät vielä haahuilevat ja muistelevat (mihin heillä on täysi oikeus ja velvollisuus!), ja itse suorittaa jo valmista, vaikuttaa se myös työstettäviin materiaaleihin. Pitkistä äänistä koostuvia kuljetuksia määrämittaisten linjojen sijaan. Kohtia, joissa ristitään sormia, että matskut toimivat rytmisesti ja sisällöllisesti vielä ensi-iltaviikolla. Vaihtoehtoisia versioita varalle.
Onneksi mulla on jälleen huipputyyppi, joka ottaa suunnittelusta kopin, Tero Arnberg saattaa esityksen maaliin, hoitaa miksauksen tilaan ja lisää langattomat. Mä saavun sitten diivana läpimenoihin antamaan palautetta. Hurja työnjako tällaiselle kontrollifriikille, 1,5 viikon päästä nähdään miten kävi. Huomenna alkaa nimittäin Mika Leskisen kanssa Koko teatterin uuteen tilaan tulevan Sijaistoiminnon harjoitukset. Ja kuten aina ennen uutta juttua, vähän jännittää. Monologissa on äänelle ihan erilaiset vaatimukset ja perhana, kun ei vieläkään ole säveltäjä.
Ja mielellään en edelleenkään hylkäisi suunnittelijuutta. Se on kauhean hauskaa ja flowssa työn tekeminen kuin huumetta. Vaikka on raskasta, sitä toivoo lisää. Se onkin sitten eri asia, että miten hoituisi noi friikkuhommat seitsemänkymppisenä, looooool. Mutta niin kauan, kuin se on taloudellisesti, fyysisesti ja ajankäytöllisesti mahdollista, on etuoikeus saada viettää päiviään vaihtoehtoisissa todellisuuksissa ja keskittyä kertomaan tarinaa.